Viikonloppuna tuli nyt tehtyä reissu synnyinkulmilleni Valkeakoskelle (ihan oikeastikkin olen syntynyt ihan Valkeakosken aluesairaalassa). Vanhoja kavereita siellä on vieläkin minulla jokusia, vaikka kylästä tuntuukin olevan aika kova hinku nuoremmilla pois. Itsekkin lähdin sieltä Tamperetta kohden heti ensimmäisen työpaikkani saatuani ja siitä sitten on matka jatkunut eteenpäin. Välillä kuitenkin täytyy palata juurilleen.
No olipa nyt syyt sinne menemiseen mitä tahansa, tässä blogissa puhutaan moottoripyöräilystä. Olin ottanut perjantain vapaaksi tätä reissua varten, että voisin lähteä jo päivällä liikenteeseen. Kyseessä oli tietenkin vielä kaiken kukkuraksi tilipäivä ja siitä syystä muutamia asioita tuli hoitaa ennen reissuun lähtöäni.
Hain viime talvena ostamani nahkahousut ompelimosta. Kiikutin ne sinne alkuviikosta; niistä kun oli haarovälin sauma päättänyt ratketa jo heti ensimmäisillä ajokerroilla. 23 euron hintainen toimenpide oli sen verran laadukkaan näköistä työtä, että seuraavaksi sinne sitten varmaan meneekin kerholiivin povitaskut korjattavaksi.
Ja sitten matkaan, niinhän? No ei nyt aivan. Nyt tarvitsee kyllä hieman kritisoita pyörään tehtyä sähköremonttia ja työn laatua. Vaikka pyörä toimiikin nyt kuin elämän mieli ja kaikki tuntuu olevan hyvin, pari asiaa tuon remontin jäljiltä kyllä ihmetyttää. Ensinnäkin: akku on pyörän satulan alla väärin päin. Se ei ole samoin päin, kun se oli alun perin ja tästä syystä johtuen alulle menevät piuhat eivät oikein riitä perille asti. Ja koska ne eivät riitä kulkemaan perille oikealla tavalla, on päävirtakaapelinippu vedetty suoraan akun ylise. Täm on siinä mielessä vähän ongelmallinen ratkaisu, että kaapelit tahtovat vähän ahdistaa satulan paikalleen asettumista. No, tämä on pieni murhe; korjaan sen itse, kun tulee tarve akkua irroitella eli käytännössä ensi talveksi.
Enemmän päänvaivaa kuitenkin aiheutti tupakansytyttimen kytkentä. Olin jo melkein lähdössä pihasta, kun virittelin puhelinta viritellessä kiinni laturiin havaitsin, että tupakansytytinlaturi ei saa jostain syystä virtaa. Minulla on halpoja kiinalatureita pilvin pimein ja tiedän niistä ainakin yhden olevan rikki. Siispä epäily kohdistui juuri rikkinäiseen laturiin ja kipaisinkin sisältä toisen laturin. Ei eloa vieläkään. Siispä hakemaan auton avaimet ja hakemaan autosta vielä kolmas laturi. Ei mitään. Siispä vika täytyi olla nyt jossain muualla; autossa oleva laturi oli varmuudella ehjä. Siispä taas satulaa auki ja tutkimaan, missä vika piilee.
Vaikka en ole sähkömies, jonkin verran sentään sähköistäkin ymmärrän. Ja ymmärrykseni riittää yllä siihen, että kun tupakansytyttimeltä tulee kaksi piuhaa tuonne satulan alle, pitäisi toisen niistä olla akun + navassa ja toisen sitten puolestaan maissa tai akun - navassa. Toinen piuha menikin hienosti kyllä maihin, sytytysboksin kiinnitysruuviin (sähkäri ei toki ollut laittanut sytytysboksia kiinni tällä pultilla), samoin joku toinen piuha tuli tähän samaan paikkaan. Ja kun aloin tutkimaan hieman tarkemmin, huomasin, että tuo toinenkin piuha tuli sulakeen kautta myös tupakansytyttimeltä. Eipä ihme, että ei tule virtaa, kun molemmat piuhat ovat kiinni maissa.
Siirrettyäni sitten tuon toisen piuhan akkuun, alkoi virtaa tulla. Siispä matkaan. Läheiseltä Nesteeltä tankki täyteen ja nokka kohti 130-tietä, eli tuota vanhaa 3-tietä, joka kiemurtelee siinä moottoritien molemmin puolin. Ulkona oli suhteellisen viileä keli, 17-asteessa alkoi pian tuntua huonolta idealta jättää kaikenlainen kasvojen peittäminen pois. Myös pölyä oli ilmassa paljon ja jokainen vastaantullut auto tuntui mukavalta hiekan piiskaukselta naamassa.
Koko ajomatkan ainoan tauon, jonka aikana kävin vessassa ja söin jäätelön sekä tarkastin paljonko bensaa oli palanut, pidin Linnatuulessa. Bensaa oli kulunut ensimmäisen vajaan sadan kilometrin matkalla noin kolme litraa. Tankkasin tankin täyteen ja matka jatkui edelleen kohti Valkeakoskea. Sääksmäen kohdalta koukkasin pois vanhalta kolmostieltä ja kohti Valkeakoskea tuolta Voipaalan editse.
--
Railakkaan viikonlopun jälkeen lähdin paluumatkalle sunnuntaina. Olin liiktenteessä jo ajoissa, siinä vähän puolen päivän jälkeen olin jo lähdössä kovaa vauhtia entenmään. Aurinko porotti jo aamupäivästä sen verrna kovasti, että päätin jättää turvallisuuttakin uhmaten nahkatakin pois päältä ja varustautua pelkällä flanellipaidalla ja liivillä. Ja olihan minulla toki myös selkäpanssari. Olihan se sitten lopulta jo kuitenkin siinä yhden nurkilla, kun pääsin tankkaamisen ja kaikkien valmistelujen jälkeen liikenteeseen ja otin heti lähtöönsä suunnan ihan toiseen suuntaan kuin mikä olisi lyhyin reitti kotiin. Keula kääntyikin Pälkänettä kohti, tosin Uskilan risteyksestä päätin kääntää suunnan taas kohti Alvettulaa ja lopulta Lahden suuntaa 12-tielle. Tuo Alvettulantie on pääasiassa hiekkatietä, mutta vaikka monet motoristit hiekkatietä kammoksuvatkin, itse hiekaktien varressa kasvaneena mopoilijana ei se itselleni ole niin ongelma.
12-tieltä sitten käännyin Lammin jälkeen kohti Hausjärveä. Mommilantie-nimeä kantava tie 2951 osoittautuikin harvinaisen hyväksi valinnaksi. Mutkainen pikkutie oli suhteellisen hyvässä kunnossa eikä häiritsevää liikennettä ollut juuri ollenkaan; ainoastaan yhden traktorin jouduin ohittamaan kolmisenkymmentä kilometriä pitkällä maaseututiellä. Jos olette liikkumassa tuolla suunnalla, suosittelen kokeilemaan kyseistä tienpätkää, maisemat ovat lähinnä rauhallista maaseutua ja tie yhtäjaksoista mutkittelua alusta loppuun.
Mommilantieltä sitten otin suunna kohti Hausjärveä, tarkoituskena päästä Jokelan suuntaan menevälle Kurun tielle. Aivopierun seurauksena käännyin kuitenkin jo Oitin kohdalta Hikiän sijasta, mutta tajusinkin virheeni hyvin pian. Pikainen kartan tutkiskelu kertoi kuitenkin, että ympäri ei tarvitsisi heittää vaan Oitistakin pääsee asfaltoitua, joskin todella kuoppaista ja huonokuntoista tietä Kuruntielle. Kuruntiehän sitten jatkuukin suoraan Jokelaan ja Jokelasta tie jatkuu yhdellä käännöksellä Tuusulaan asti. Tuusulasta koukkasin vielä Vanhalle Tuusulantielle ja Tikkurilan kautta sitten Kehä III:lle ja sieltä sitten kotiin.
Ylimääräisiä kilometrejä ei mittariin kertynyt kuitenkaan tämän lenkin takia kuin alta 50 ja matka-aikakin oli perjantaihin verrattaen vain reilun puoli tuntia enemmän. Maisemat olivat kuitenkin sen verran parempia, että jos ei kiire ole, valisisin koska tahansa tämän reitin mielummin kuin tuon motarin vieressä päristelemisen.
--
Kesän ensimmäinen varsinainen yönylireissu on nyt siis takana ja fiilikset sen jäljiltä aivan katossa. Mieli tekisi heti lähteä taas uudestaan johonkin suuntaan, suunnasta ei vaan ole tietoa.