No niin. Tiedän että lupailin jo tätä postausta aiemmin saapuvaksi, muttei tässä nyt ole kauheasti kerinnyt istumaan tietokoneen ääreen viikonlopun aikana. Paljon on tapahtunut tässä viimeisen parin vuorokauden aikana, joten luvassa on nyt varsin pitkä postaus siitä, mitä oikein tässä on tullut puuhattua.
Perjantaina oli tosiaan se päivä, kun lähdimme hakemaan kuplaa kotiin. Paavo oli tulossa bussilla ja lupasin noukkia hänet kyytiin Nurmijärveltä, joka oli sopivasti matkan varrella auton noutopaikkaan.Siellähän se nököttikin sitten, samassa paikassa mihin olin sen koeajon jälkeen jättänyt pari päivää sitten. Eipä siis kuin autoon ja kotia kohden, eikös? No ei ihan.
Starttasin auton ensimmäisen kerran ja hitaasti Rouva sieltä sitten kömpikin henkiin. Hetken lämmettyään mieli sitten kuitenkin muuttui ja auto päätti sammua. No uudestaan käyntiin. No eipä sittenkään: avaimesta väännettäessa ei tapahdu yhtään mitään: startti ei pyöri. Vika on varsin tuttu kaikista vanhemmista autoistani, ja pieni kopautus startin solenoidin kylkeen varmasti auttaisikin asiaan. Mutta missä on starttimoottori? No takasisälokarin takana tietenkin, eipä sinne noin vain mennäkkään koputtelemaan. Tutkittuamme vielä pikaisesti, ettei kyseessä ole sähkövika tai akku vaan tyhjä päätimme sitten työntää auton käyntiin. Vastentahtoisuutta ei kupla osoittanut, vaan parin metrin tuuppaamisella se taas puhisi itsensä käyntiin. Jeii! Nautimme myyjän luona vielä kahvit, kiittelimme ja poistuimme peräkanaa kotia kohden, minä volkkarin, Paavo fiestan ratissa.
Odotettua, muta silti niin jotenkin ihanaa, oli huomata miten ihan kaikkialla katseet kääntyvät melkein viisikymppiseen autoon. Eräs moottoripyöräilijäkin ajoi rinnalle näyttämään peukkua ja morjestamaan. Kiva kyllä huomata, että vanhat autot edelleen kiinnostavat, ihan iästä riippumatta. Teimme hieman ostoslistaa, mitä kaikkea tarvitsee autoon hankkia (jo tilattujen lisäksi), mutta päätimme, että tänään emme tekisi mitään muuta Motonetissä käymisen lisäksi kuin ajaisimme; pidettäköön perjantaita vaikka sellaisena autoon tutustumisena. Siispä ruokaa kitusiin ja tien päälle. Noukittiin kaveri Espoosta kyytiin ja ensimmäinen kohde oli Nuuksio.
Täytyy kyllä rehellisesti myöntää, että hieman kaipasi alkuun opettelua taas vanhalla autolla ajaminen. Vaihteita sai hakea, polkimet tuntuivat joka tilanteessa vaativan aikamoista voiman- ja väkivallan käyttöä, ratin kääntäminen paikallaan on käytännössä lähes mahdotonta eikä se kevyt pidellä ole muutenkaan. Mutta aika äkkiähän taas kaikki muistui mieleen ja pikkuhiljaa Rouvan henkinen elämä alkoi tulemaan tutuksi.
Espoosta palattuamme suuntasimme sitten kohti Sipoota ja Nikkilää, ensimmäistä kertaa täysin pimeälle tielle. Oletin jotenkin, että autossa olisi huonot valot, mutta ilmeisesti niille on annettu rakkautta joskus lähihistoriassa; valot olivat kirkkaat ja terävät. Hieman alas ne osoittavat, mutta pitää tutkia, saisiko noita jotenkin säädettyä. Mutta positiivinen yllätys kyllä.
Hieman pidemmän kaavan kautta kotiin ja lopulta nukkumaan. Kotimatkalla vielä käytiin kaupassa siinä noin kolmen aikaan yöllä ja käytiin ottamassa pari kuvaa tyhjässä parkkihallissa, tämän postauksen ensimmäinen kuva onkin sieltä.
Lauantaina käytiin hakemassa Helsinkiin tuleva Paavon nuorempi veli, Tuukka, kyytiin. Paavon mentyä sitten katsomaan exälleni lätkäpeliä, päätimme Tuukan kanssa käydä vähän kiertelemässä lähiseudun nurkkia ja pyöritimme rattia hieman Laajasalossa ja Kalasatamassa. Pelin päätyttyä ja illan pimettyä oli tarkoitus lähteä taas jonnekkin, mutta Rouva päättikin toisin. Tyhjäkäynti kävi varsin heikoksi vaikka auto kävi muuten varsin mallikelpoisesti. Pikaisesti tien päällä tutkittuamme asiaa päätimme olla lähtemättä sen kauemmaksi ja palasimme tallille tutkimaan polttoainejärjestelmää. Bensansuodatin näytti olevan ainakin heiman elähtäneen näköinen ja kaasari tuntui tukehtuvan jostain syystä ja tovin asiaa tutkittuamme (ja käytyämme taas yöllä kaupassa) päätimme painua pehkuihin. Loistava päivä tämäkin, vaikkei kilometrejä kertynytkään ihan samaa luokkaa kuin perjantaina.
Sunnuntaina taas aamulla sitten Motonettiin ja hakemaan bensansuodatinta ja laturin hihnaa, joka näytti vähän eläneeltä. Samantien sitten kävimme tuumasta toimeen ja bensansuodatin sekä hihna oli aika pian vaihdettu. Pelkällä suuttimien puhdistamisella ja bensansuodattimen vaihdolla ei tuo tyhjäkäyntiongelma kuitenkaan ratkennut, mutta tilapäisesti nyt säädimme tyhjäkäyntiä aavistuksen ylöspäin, jolloin auto pysyy hieman paremmin käynnissä. Tallikäyntikylmänä se tuntui kuintenkin tukehtuvan jonkin ajan päästä tyhjäkäynnille, joten ajaessakin ja pysähdyksissä ollessa pitää muistaa painaa välillä kaasua aavistuksen verran auton sammumisen estämiseksi.
Saateltuani siskonpojat lähtemään bussilla kotiin, kävin yksinäni vielä pienellä lenkillä, ensimmäistä kertaa kunnolla moottoritiellä. Mittarin mukaan (joka perjantaina gps:ään verratessa oli hämmentävän tarkasti oikeassa) kaasuttelin kuplan 120 km/h vauhtiin, empä olisi uskonut sen tuohon pystyvän. Auto näytti alkavan kunnolla lämmetessään pysyvän paremmin taas käynnissä, mutta suuntasin kotiin.
Illalla pääsikin testaamaan sitten auton pyyhkijöitä, kun leffasta palatessa taivaalta tuli muutama pisara vettä. Mitään eroa ei näytä olevan asennolla 1 ja 2 pyyhkijöissä, ihan samaa verkkaista tahtia pyyhkivät lasia. Eli toimivat nekin hienosti.
--
Myyjä puhui keskiviikkona autoa katsomassa käydessäni, että viime kesänä autolla ajettiin viitisensataa kilometriä. Kotiin tuossa äsken tullessani laskeskelin, että ensimmäisen viikonlopun aikana mittariin kertyi melkein 400 kilometriä. Se on aikamoinen määrä oudokseltaan tuollaisen luonteekkaan Rouvan puikoissa pariin vuorokauteen. Varsinaisen tyhjä ja onnellinen fiilis, auto tuntuu juuri siltä ja enemmältäkin kuin mitä toivoin. Se ei ole mikään hieno leidi, jota on pidetty koko ikänsä kuin kukkaa kämmenellä, se on kiukkuinen kerrostalokyttääjä mummo, joka murisee ja äyskii, mutta lopulta haluaa vaan, että joku sitä rakastaisi.
Miten voi joku tällainen saada näin hyvän fiilisen aikaiseksi? Viikonloppu, kaikkine kommelluksineen, vahvisti vain enemmän tunnetta, että tämän Rouvan kanssa yhteiselämä tulee olemaan myrskyistä, mutta lopulta niin antoisaa, ettei paremmasta väliä.
Saateltuani siskonpojat lähtemään bussilla kotiin, kävin yksinäni vielä pienellä lenkillä, ensimmäistä kertaa kunnolla moottoritiellä. Mittarin mukaan (joka perjantaina gps:ään verratessa oli hämmentävän tarkasti oikeassa) kaasuttelin kuplan 120 km/h vauhtiin, empä olisi uskonut sen tuohon pystyvän. Auto näytti alkavan kunnolla lämmetessään pysyvän paremmin taas käynnissä, mutta suuntasin kotiin.
Illalla pääsikin testaamaan sitten auton pyyhkijöitä, kun leffasta palatessa taivaalta tuli muutama pisara vettä. Mitään eroa ei näytä olevan asennolla 1 ja 2 pyyhkijöissä, ihan samaa verkkaista tahtia pyyhkivät lasia. Eli toimivat nekin hienosti.
--
Myyjä puhui keskiviikkona autoa katsomassa käydessäni, että viime kesänä autolla ajettiin viitisensataa kilometriä. Kotiin tuossa äsken tullessani laskeskelin, että ensimmäisen viikonlopun aikana mittariin kertyi melkein 400 kilometriä. Se on aikamoinen määrä oudokseltaan tuollaisen luonteekkaan Rouvan puikoissa pariin vuorokauteen. Varsinaisen tyhjä ja onnellinen fiilis, auto tuntuu juuri siltä ja enemmältäkin kuin mitä toivoin. Se ei ole mikään hieno leidi, jota on pidetty koko ikänsä kuin kukkaa kämmenellä, se on kiukkuinen kerrostalokyttääjä mummo, joka murisee ja äyskii, mutta lopulta haluaa vaan, että joku sitä rakastaisi.
Miten voi joku tällainen saada näin hyvän fiilisen aikaiseksi? Viikonloppu, kaikkine kommelluksineen, vahvisti vain enemmän tunnetta, että tämän Rouvan kanssa yhteiselämä tulee olemaan myrskyistä, mutta lopulta niin antoisaa, ettei paremmasta väliä.