Mikä ihmeen SRV250? En ole koskaan kuullutkaan?

No enpä ollut minäkään. Tulipahan vastaan eräällä foorumilla pikkuviragon virttämistä koskevassa keskustelussa vastaan kyseisen pyörän nokka-akselit. Kuulemma huomattavasti jyrkemmät antaen pikkuviragolle kummasti lisää potkua. Tuntui vähän omituiselta, että jokun toisen pyörän nokat kävisivät heittämällä kuitenkin hyvin tunnistettavaan V2-koneeseen. Niinpä lähdinkin googlettelemaan kyseistä pyörää.

SRV250 on pelkästään japanin markkinoille vuosina 1994-1997 valmistettu, retrohenkinen cafe racer pyörä. Sen voimanlähteenä on tosiaan tuo samainen 250cc kone, mikä omaakin pyörääni kyydittää, joskin pieniä eroavaissuukisa koneestakin löytyy mm. ulkonäössä, nokka-akseleissa ja putkistossa (pyörässä ei ole mm. katalysaattoria ja putkisto on 2-1 mallinen). Paljon samaakin tässä on xv250:ne kanssa, ainakin pikaisesti tukittuna yhtäläisyyksiä löytyy jousituksen ja rungon osalta, joskin itse päärunko on täysin eri. SRV250 on myös varustettu huomattavan kookkalla jatketulla tankilla, mikä on cafe racereille tyypillinen piirre.

Ovat kuulemma aikamoisia harvinaisuuksia. Harmi. Tämä olisi niin mahtava aihio rakentamiseen.

Eilen ei ollut ihan paras mahdollinen päivä. Olisi pitäny varmaan suosiolla vaan jäädä kotiin nukkumaan aamusta siinä vaiheessa, kun ajohousuja jalkaan kiskoessani huomasin, että kyseiseistä pöksyistä oli sauma auennut haarovälistä. Helvetti, justiinhan mä ostin nämä housut messuilta! No, sen siitä saa kun ostaa halpiskamaa, pitänee nyt sitten viedä ompelimoon korjattavaksi.

Mopo lähti vaivoin käymään, alkoi jo pelottaa, että joutuuko sitä työntelemään. No ei joutunut, joskin käynnissä pysyminen oli vähän vaivanloista. Tämä meni kuitenkin kylmähkön kelin piikkiin ja matkaan lähdettiin. Töihin pääsinkin ihan normaalisti perille, joskin koko matkan sai pitää vähäisesti ryyppyä päällä, pyörä kun ei tuntunut käyvän kunnolla tyhjäkäyntiä.

Töistä lähtiessä menin sitten talliin ja hyräytin pyörän käyntiin. Ryyppy päällä se kävikin tyhjäkäyntiä ihan iloisesti, mutta yhtään ei kestänyt vääntää kaasua, vaan kone tukehtui välittömästi. Myöskään ryyppyä ei auttanut ottaa pois. Hetken päästä tyhjäkäyntikin alkoi käydä vaivanloiseksi ja pyörä sammui. Startatessa uudestaan lähti se taas hetkeksi käyntiin, mutta kuoli taas uudestaan. Eikä sitten enää lähtenytkään ollenkaan käyntiin.

Starttaillessa huomasin, että pyörä ei edes lupaa. Ja sehän on yleensä merkki sitten hukassa olevasta kipinästä. Niinpä tulppia auki ja katsomaan. Ei, kipinä tulee ihan ok kummastakin pytystä. No mitäs ihmettä? Huomasin tulppia irroitellessani, että ne eivät ole yhtään märät, vaikka olin pyöritellyt käytännössä akun tyhjäksi startin varassa. Heräsikin vahva epäilys: pyörä ei saa bensaa. Tässä vaiheessa päivä alkoi kuitenkin olla liian pitkällä eikä minulla ollut oikein pyörän oman työkalurullan lisäksi työkaluja mukana, joten päätin jättää tuon asian selvittämisen sitten myöhempään ajankohtaan.

Kyytiä kotiin odotellessani lueskelin huoltomanuaalista vähän, mistä moinen voisi johtua. Käytännössä toimintahäiriön vaihtoehtoja on kaksi: bensapumppu tai kaasari. Bensapumppu voipi olla mennyt rikki tai sitten syypää on tukos kaasarissa. Bensapumpun toiminnan testaamiseen löytyikin hyvää vinkkiä manuaalista: letku irti kaasarin päästä ja sitten pyörittämään konetta startilla. Mikäli letkusta bensaa tulee, pumppu on ok. Mikäli ei, pumpussa on vikaa tai sille ei tule bensaa (tai pulssia pulssiletkusta, joka on yhdistetty bensahanaan ja kurkkuun.)

Pitää nyt käydä sitten ostamassa ennen pääsiäistä käynnistyskaapelit, jotta saan autosta virtaa testailla pyörää enemmän. Samalla pitää taas raahata työkalut mukana ja purkaa sitten tuo pyörä osiin ja etsiä vian syypäätä. Vaikka toivoisinkin, että kyseessä olisi ihan tavallinen tukos kaasarissa, eipä se uusi bensapumppukaan niin pahan hintainen ole, että tässä ihan konkurssissa oltaisiin, mikäli sellainen pitäisi uusi hankkia. Tokihan tämä sitten pistää siinä tapauksessa ajelut hetkeksi aikaa hyllylle.

Työhuoneen pöytä ei näytä olevan oikea paikka säilyttää muovisia ajolasien irtolinssejä. Nykyisten ajolasieni, Bobster Bugeye II:sten, aurinkolinssit (siis tummennetut) ovat pyörineet jo pidemmän aikaa pöydälläni ja tuossa toissapäivänä sitten kauhukseni huomasin, että toisen linssin kehys oli haljennut. Liekö sitten auringonvalo tai jokin isku tuon rikkonut, sitä en tiedä. No, käyttötavaraahan tällaiset 30 € hintaluokan lasit ovat, ja jäähän laseihin sitten vielä kahdet muut linssit (oranssit ja kirkkaat).

Aurinkoisella kelillä kuitenkin kaipaisi ihan oikeasti tummennettuja linssejä. Niinpä aloin taas kerran katselemaan vaihtoehtoja laseiksi. Vaihtoehto kitetytyi hyvin nopeasti yhdeksi vaihtoehdoksi, kun bongasin jo reilun vuoden hankintalistalla oleet Bobster Igniter ajolasit kohtuullseen 28 dollarin tarjoushintaan Amazonista. Nehän lähtivät sitten heti tilaukseen.


Bobster väittää kovasti näitä laseja tuhoutumattomiksi. Lasien runko on vahvaa kumiseosta, jota ei taittamalla poikki saa. Linssit puolestaan ovat komposiittimuovia, joissa on naarmujen varalle suojapinnoite, joten niidenkään rikkominen esim. päälle istumalla ei pitäisi olla mahdollista. Tosissaan saa siis töitä tehdä näiden hajottamiseksi.

Mielenkiintoiseksi nämä lasit tekee fotokromaattiset linssit, eli siis sellaiset, jotka tummenevat ja vaalenevat valon määrän mukaan. Ei siis tarvitse ilta-ajelulle lähtisessä enää ottaa sekä auringonlaskua varten tummennettuja että hämärää ja pimeää varten kirkkaita linssejä erikseen mukaan vaan lasit hoitavat itse tuon homman.

Ignitereitä on moitittu hieman ahtaiksi päähän joissain tapauksessa ja vähän tietysti itseäkin epäilyttää, kun silmien välissä on lävistys. Mutta varmasti pieni modaaminen sitten ratkaisee nämäkin ongelmat.

Viimeisen viikon aikana tuli vietettyä talvilomaa Lontoossa. En ole varmaan vuosikymmeneen käynyt missään naapurimaita kauempana, joten lomailu tällä lailla oli lähestulkoon täysin uutta. Olen aina halunnut käydä tuolla Lontoossa ja siksi se valikoituikin kaupunkilomamme kohteeksi. Vaikka en nyt aio sen enempää kertoa tuosta lomastani täällä, kerron kuitenkin moottoripyöräilyyn liittyviä kohokohtia ja huomioita Lontoon matkastamme.

Lontoossa on huomattavan paljon moottoripyöriä. Eikä tämä ole sinänsä mikään ihme; kaupunki on hyvin ruuhkainen ja autolla liikkuminen voi olla hyvinkin vaikeaa. Kun soppaan lisätään vielä järjettömän hintaiset asunnot sekä suhteettoman kalliit julkiset kulkuneuvot, on Suomen polttoaineiden hintatasolla moottoripyörä suhteellisen varteenotettava vaihtoehto ihan päivittäiseksi kulkuneuvoksi esikaupungeista kaupunkiin töihin kulkeville.

Skoottereita ja moottoripyöriä näkyykin siis liikenteessä huomattavasti enemmän kuin täällä kotimaassa ja pyörien arkikäyttöön painottuva kulttuuri myös näkyy pyöräkannassa: pyörät ovat huomattavasti perusmallisempia ja pienempiä ja niiden kunto vaihtelee huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Kustomipyöriä liikenteessä ei Lontoon keskustassa näy juuri ollenkaan, ainostaan jokusia Sportstereja näkyi liikenteen vilinässä, ja pyöräkanta painottuukin pääasiassa pieniin, 250-600cc katupyöriin sekä mp-skoottereihin.

Mutta huomiot sikseen, lomailemaanhan sinne mentiin. Kauppoja kierrellessä tuli vastaan yksi hieman erikoisempi kulkuneuvoja kaupitteleva liike. Ikkunassa simään osui kustomoitujen Range Roverien lisäksi myös tanskalaisen Lauge Jensenin moottoripyöriä, joista pari oli työnnetty myös ulos ihmisten pällisteltäväksi. Sairaan komeitahan pyöriä nuo ovat, mutta hintalappu on jo lähes naurettava. Näissä pyörissä se oli luokkaa 65000 puntaa ja sisällä olleissa helmiäisvalokoisessa ja mattamustassa sitten huomattavasti enemmän. Lauge Jensenin pajaltahan on tulossa myös tulevaisuudessa n. miljoonan euron arvoinen luksuspyörä.

Moottoripyöräilyyn liittyvissä jutuissa oli kuitenkin ihan suunnteltuakin ohjelmaa tällä reissulla. Itäisessä Lontoossa, kaukana keskustasta, sijaitsee jo jonkinlaiseen legendan asemaan muodostunut moottoripyöräbaari Ace Cafe, jonka haarakonttori Ace Corner löytyy myös meiltä täältä Suomesta Lahdesta moottoripyörämuseon yhteydestä. Ja kun kerran näin kauas lähdetään, eihän tätä paikkaa voi jättää välistä. Ace Cafe sijaitsee Stonebridge Parkissa, jonne metrolla keskustasta menee noin kolmisen varttia. Alue on rähjäistä teollisuusaluetta eikä juurikaan vaikuta kovin turistiystävälliseltä paikalta. Stonebridge Parkin metroasemalta on noin viiden minuutin kävelymatka sitten itse kuppilaan.

Alun perinhän tämä kuppila avattiin jo 1938, mutta se sulki ovensa vuonna 1969. Vuonna 1994 järjestetyn Ace Cafe Reunionin jälkimainingeissa alkuperäiseen paikkaansa vuonna 1997. Kahvilalla on siis pitkä historia, johon liittyy mm. toisen maailmansodan aikainen pommittaminen maan tasalle. Alkuperäisten Cafe Racereiden aikakautena Ace Cafe on toiminut keskeisimpänä paikkana maailmassa.

Paikka ei ole kuitenkaan mikään museo, vaikka pitkän historian omaakin, vaan kyseessä on ihan elävä motoristikahvila/-baari, joka tarjoilee ison kattauksen ruokia ja ohjelmaa. Visiittimme ajankohtana ei kuitenkaan mitään ohjelmaa varsinaisesti ollut, mutta ruokaa sentään saatiin. Ruoka ei ollut kovin kummoista, mutta viidentoista punnan hintaan kun saa ison lautasellisen ranskalaisia ja 350g entrecôte-pihvin, niin ei voi valittaa. Paikka on muutenkin vähän ruosteinen: lattiat ovat kuluneet paikkapaikoin puhki, pöydät ovat hieman tahmeita, meteli on päätä huumaava ja kalja tarjoillaan muovimukeista. Ja kaikki tämä tuo vaan vielä enemmän paikalle autenttisuutta. Turisteja ei Ace Cafessa näkynyt: olimme ainoat ulkomaalaiset koko paikassa. Palvelu oli kuitenkin ystävällistä ja toimivaa.

Kuten Suomessakin, Ace Cafe on paikkana viikottaisille kokoontumisajoille erilaisille kulkuneuvoille. Vierailumme aikana kokoontumisajovuorossa oli (niin klisheistä kun se onkin) vanhat Minit. Autoja oli pihassa saapuessamme vasta muutama, mutta poistuessamme niitä olikin jo koko parkkipaikan täydeltä. Myös näyttävästi rakennettuja skoottereita paikalla oli useampia, pääosin vanhoja Vespoja ja Lamberttoja.

Ace Cafe on ihan pakollinen kohde joka ainoalle motoristille Lontoossa käydessä. Paikka on ihan oikeasti aito ja autenttinen, eikä mikään museoitu turistirysä. Suosittelen.